KURSSILAISTEN KERTOMUKSIA
Apuraha myönnetty:
Luovaan kirjoittamiseen (2022)
Eija Sammallahti
Kymmenkunta vuotta sitten siirryin eläkkeelle ajoittain hektisestä työelämästä, suhteellisen terveenä ja intoa täynnä. Olin haaveillut ylioppilasvuonnani 1970 kirjallisuustieteen opinnoista. Sen hetkinen lama ajoi kuitenkin opiskelemaan valtiotieteelliseen, jonka kautta löytyisi ehkä varmempi ura. Niin kävikin, vaikka ura polveili siellä ja täällä. Mutta 2012 koitti siis vapaus tehdä mitä vain! Kirjallisuuden ja muiden taideaineiden opiskelu oli hauskaa; uuden oppimisen lisäksi antoisaa oli opiskelu yhdessä nuorten kanssa.
Kun maisterin paperit olivat taskussa, oli aika löytää jotain uutta. Valinta oli selvä: kirjoittaminen. Siitä olin nauttinut aina. Työvuodet yhdistyneenä perhe-elämän ruuhkavuosiin vain veivät ajan. Mutta nyt voisin keskittyä siihen, mikä oli aina eniten kiinnostanut. Kirjallisuustieteen opinnot antoivat hyvää taustaa, vaikkei kenestäkään kirjallisuutta opiskelemalla kirjailijaa tule. Tosin moni kirjailija on kirjallisuustiedettä opiskellut, joten ei tuo haitaksikaan liene.
Missäpä sitä kirjoittamista voisi opiskella? Googlasin kaikenlaisia kursseja. Yhdelle parin illan lavarunouden kurssille menin, kun se pidettiin sopivan lähellä. Se olikin onnekas valinta, koska tutustuin siellä muihin kirjoittajiin. Sain kuulla kahdesta asiasta: Helsingin työväen opiston luovan kirjoittamisen kursseista ja kirjoituskilpailuista. Molempiin ideoihin tartuin innolla. Kuulin runokilpailusta, jonka deadline oli seuraavana viikonloppuna. Ei muuta kuin kilpailurunoa kirjoittamaan! Se valmistui ajoissa ja lähti postiin viimeisen palautuspäivän postileimalla. Ilo oli suuri, kun muutaman kuukauden päästä pääsin Juvalle pokkaamaan toisen palkinnon kilpailusta. Aloittelijalle se oli kannustava kokemus. Kilpailuihin olen osallistunut sen jälkeenkin, joskus on palkintosijojakin tullut.
Mutta merkityksellisemmäksi nousivat Helsingin työväen opiston kurssit. Lähdin käymään läpi proosan kirjoittamista alkeista alkaen ja etenin kokeellisen kirjoittamisen kursseille. Opettajat olivat innostavia: Päivi Liski ihan ensimmäisillä kursseillani ja sen jälkeen erityisesti Pasi Jääskeläinen. Oppia tuli ja harjaannusta, hyviä ideoita ja kannustavaa palautetta. Tärkeää oli aina myös muiden kurssilaisten kanssa keskustelu ja heiltä saatu lukijapalaute. Jossain välissä joitain kursseja käytiin koronan takia etänä. Eihän se oikeita tapaamisia korvaa, mutta oli ihana henkireikä pahimpina koronarajoitusten kuukausina.
Kun aikaa ja innostusta oli, osallistuin myös joillekin kirjoittamisen verkkokursseille. Hyvää rutiinia ja kokemusta niistäkin sai, mutta erityisesti ryhmääntyminen jäi hiukan puutteelliseksi.
Sitten osui Ilmonetista silmään Espoon Omnian toteuttama Luovan kirjoittamisen perus- ja aineopinnot, jotka toteutettiin Turun avoimen yliopiston ohjauksessa. Kolmen vuoden ohjelma, jolla saa yliopistovaatimukset täyttävää opetusta fiktiivisen tekstin kirjoittamisesta. Jotenkin se akateemisuuskin houkutteli, joten sinne siis.
Enkä ole katunut. Opiskelu on ollut melko tiivistäkin. On tutustuttu eri kirjallisuudenlajien teoriaan jonkun verran, opittu analysoimaan tekstejä, mutta ennen kaikkia on kirjoitettu. Kirjoitettu ja saatu palautetta, korjattu ja karsittu, lisätty ja luotu uutta.
Mitä olen oppinut kolmessa vuodessa: en ole ihan niin hyvä kirjoittaja kuin aloittaessani luulin, lukija ei välttämättä ymmärrä mitä kirjoituksellani tavoittelen, lukija voi olla ihan eri mieltä asioista kuin minä, minun mielestäni parhaat tekstioivallukset eivät välttämättä sytytä muita, tekstiä on muokattava jatkuvasti. Ynnä paljon muuta.
Nuo yllä olevat ovat myös syitä, miksi luovan kirjoittamisen opiskelu kannattaa. Harva on (korjaan: kukaan ei ole) sellainen luonnonlahjakkuus, että julkaisukelpoista tekstiä syntyy ihan omin voimin. Opiskelussa on siinä mielessä kyse myös omien asenteiden muokkaamisesta. Pätevien ohjaajien (kiitos erityisesti Juha Rautio!) tuki on välttämätön kirjoittajana kehittymisessä. Ohjaaja tyrkkii ja ohjaa itselle sopivalle kehitysuralle. Kanssaopiskelijat toimivat viiteryhmänä, joiden lukukokemukset ja kehittämisvinkit antavat hyviä eväitä tekstin jatkomuokkaamiseen. Työ on kuitenkin tehtävä itse, on kirjoitettava, kirjoitettava ja uudelleenkirjoitettava. Kirjoittaminen on pitkäkestoinen prosessi, mutta se kannattaa.
Laajemmat luovan kirjoittamisen opinto-ohjelmat kuten Kriittisen korkeakoulun kirjoittajakoulu tai AhlmanEdun kirjoittajalinja ovat melko kalliita, joten Zachris Castrenin säätiön apuraha on mahtava tukimahdollisuus.
Kiitokset siitä!